Vaparetki

Heuristiikka – Wikipedia

Heuristiikka on löytämisen ja keksimisen tiedettä ja taidetta. Sana tulee kreikan kielen ilmaisusta heureka, “löysin”.

Katsohan tuota Wikipedian sivua, joka listaa Jakob Nielsenin kymmenen sääntöä heuristisen evaluoinnin työvälineiksi. Näitä voisimme hyvinkin soveltaa vaikkapa mobiilin kuvalla oppimisen mallin arvioivaan kehittelyyn: 1. näkyvyys, 2. yhteensopivuus järjestelmän ja todellisen maailman välillä, 3. Hallittavuuden ja vapauden tunne käyttäjällä, 4. Jatkuvuus ja standardit, 5. Virheiden ehkäisy, 6. Muistikuormituksen minimoiminen, 7. Käytön tehokkuus ja joustavuus, 8. Esteettinen ja minimalistinen suunnittelu, 9. Virheistä toipuminen ja 10. Ohjeet. Lue selitykset wikipedian sivulta. Onko joku tutustunut aiemmin Nielsenin sääntöihin? Nielsenin verkkosivuiltakin voisi löytyä joitain kultajyviä. Tuleeko noista sinulle oivalluksia kuvalla oppimispalikan kehittelemiseen?

Alla kommenttikeskusteluissa on päästy teoria-käytäntö-akselille. Tässä on nyt vähän henkilökohtaista perspektiiviä tieteellisteoreettiseen ja käytännölliskokemukselliseen asiantuntijuuteen. Olen aloittanut yliopisto-opiskeluni 35-vuotiaana aika lavean käytännön kokemuksen jäljiltä. Olen yliopistossa opiskellut teoriaa kaikelle sille, mitä olen käytännössä oppinut. On ollut loistavaa nähdä koko ajan kytkentöjä käytännön ja teorian välillä. Teoriat nousevat käytännöstä. Ei siinä ole kuilua (jos siltä tuntuu, kuilu on ymmärryksessä). Yksi teoria ei toki avaa käytännön maailman moninaisuutta. Tämä näkyy usein siinä keskustelussa, jota käydään käytäntö-teoria-kuilun ympärillä. Teorialta yritetään pyytää enemmän kuin mihin se on luotu ja mihin se pystyy.

Muistatte varmaan Heikki Kinnusen esittämän tutkivan tyypin… sen, joka etsi tietoo ja kysyi: Onks Viljoo näkynny? Minulla on sellainen haavistus (havaintoaavistus… minä kun aina näen näitä juttuja), että kysyminen luo hyvän sillan teorian ja käytännön välille. Se yhdistää tutkijan (asiantuntijan) ja tutkivan oppijan. Ja sitä voisi nimittää nyt vaikka leikkisästi Viljo-teoriaksi.

Kuvasta kysyminen on helppoa ja samalla kognitiivisesti haasteellista. Kysymykset ovat kiteitä. Ne tuntuvat syntyvän nopeasti. Niitä lukemalla aivot virittyvät itsestään (arvoitusefekti, josta kerroin aiemmin). Ja kysymykset voivat viedä eteenpäin.

Millä tavalla voisimme liikkua kysymisestä eteenpäin?

Kuva-kysymys-tutkimusmatkamme alla on vienyt mielenkiintoisiin ajatuksiin. Aki heitti kommentissaan aivan verrattoman kysymyksen: Voivatko kysymykset johdattaa vastauksiin? Tämä on asia, jota yritän yo-kokeeseen valmistautuville aina avata: kysymys on jo suuri osa vastausta. Kysymykseen pitäisi osata uida sisään tai sukeltaa. Kysymystä pitäisi osata avata ja ajatella kysymyksen valossa. Ja kysymyksissä on muutenkin syvää viisautta. Legendaarinen filosofian dosentti Helsingin yliopistolla, S. Albert Kivinen on ainakin legendan mukaan (ja Minervan Pöllökin tätä todistaa) lausahtanut: hiiteen vastaukset, missä ovat kysymykset.

Tuossa edellisessä Luomisen tuska… -viestissä Aki laittoi alulle hauskan ja kutkuttavan tehtävän. Kokeilemme Flickrin toimivuutta kuvien kanssa työskenneltäessä. Voit lisätä sinne uusia pähkinöitä. Idea on esittää kysymyksiä kuvista. Kuviin yritetään valikoida jotain sellaista, joka avautuu ammattilaiselle ja asiantuntijalle heti, mutta jota ummikko ällistelee toisin silmin. Tehdään kysymyksillä havaittavaksi esimerkiksi, miten ihminen ajattelee, mihin kiinnittää huomiota, miten lähestyy ongelmaa. Kysymyskeskustelua on käyty myös edellisen viestin kommenttipuolella. Tätä täytyy hei itse kokeilla, sitten vasta huomaa, miten kiinnostava juttu! Kiitos Aki, kun laitoit harmaat aivosolut raksuttamaan.

Olemme jo aiemmin pohtineet sitä, millainen voisi olla hyvä mobiilitehtävä.Se voisi olla kysymys, kysymyssarja tai kuva tai pieni videoleike… musiikki voi toimia esim. mun oppiaineissa, jos on sopiva sanoitus ja ilmaisutaitotehtävissä… etsi musiikkiin kuvitus, kuvaa ja tee esitys tai luo koreografia ja lavasteet. Etsi innoitusta luonnosta tai kaupungin kaduilta…

Olen koko päivän yrittänyt ratkaista pientä arvoitusta. Vihje vihjeeltä lähempänä, mutta… uskomaton vaikutus ajatteluun ja siihen, miten tulee tietoiseksi omista ajatusrakennelmista. Hyvä mobiilitehtävä on riittävän haasteellinen, ei mahdoton, mutta ei missään tapauksessä liian helppo. Ajattele, miten ihmiset ovat rakastaneet arvoituksia. Nykyisin niitä esitetään harvemmin, kaikki viihde on viety olohuoneitten pikkulaatikkoon. Siellä arvoitukset houkuttelevat.

Näytin eilen oppitunnilla kuvan ja kysyin, voisivatko nämä pojat pelata jalkapalloa? Perustele. Päivänselvin jäi havaitsematta: eivät voi, koska vauva ei osaa vielä edes kävellä saati juosta. Haemme helposti monimutkaisia vastauksia. Vanhat arvoitukset kaivelivat esille ilmeisiä ja totunnaisia asioita ja se niissä oli niin kutkuttavaa. Sitten kun sen oivalsi, se oli kerrassaan kirkasta. Mutta silti tapahtui muutakin. Piti ajatella itse ja luoda ajatuksissa kuva arvoituksesta.

Torstaina Heinolassa sovittiin, että laitetaan pitkäveto vetämään ITK-päiville. Me kun itse ollaan aivan riemastuttu tästä mobiiliverkkoyhteisöllisen oppiminen ilosta, niin toki mielellämme ilosanomaa levittäisimme muillekin. No, aika oli niukassa, sillä kuolemanviiva oli viritetty eiliseen maanantaihin.

Teimme sopimuksen: Jari lataa tiedot nettilomakkeelle ja minä laadin hakutekstin rungon, jota sitten yhteisöllismobiilisti muokataan.  Annoin alitajunnan tehdä töitä, keräsin voimia unella ja ei-mitään-tekemisellä ja sitten laitoin pohjatekstin. Mietin sunnuntai-iltana, että tätä on vähän hankalaa kehitellä sähköpostikierroksella. Perustin siis oman Google-tilin ryhmällemme ja otin käyttöön yhteisöllisen tekstityötilan, ex-Writelyn, nykyisen Docs&Spreadsheets (oisivat nyt vähän simppelimmin nimenneet hö höh). Kutsuin muun jengin collaboroimaan ja laitoin viestit liikkeelle.

No alku vaatii vähän kikkailua, kun jokaisen pitää perustaa oma Google-tili, että pääsee kirjautumaan systeemiin. Mutta kolme meistä ehti ja pääsi maanantaina aamulla sinne ja se on aivan tosi jees-systeemi. Kun Jari ja Anna Mari kirjoittivat omia lisäyksiään, ne näkyivät hetkessä minulle.

Kehittelimme esitystämme sähköpostilla. .Heikki oli .mobiilisti Helsingin junasta kommunikaattoriyhteyksissä ja käänsi kaikkien päät otsikon avainsanan suhteen. Jokainen osallistui, oli Skypetystä ja textailua ja e-mailia virtuaalikirjoituspöydän ohessa. Englanninnos saatiin kännykällä ja tekstiviestillä työkaverilta, kun kääntäjäserkku oli harmi vaan työpalaverissa ja sitten oli vielä apuna Jarin naapuriluokan ope eli liikuttiin sujuvasti akselilla Miehikkälä-Kotka-Helsinki-Turku.

Verkkokyläilystä jää bittijälkiä. Täältä näkee, että meidänkin blogissa ovat hipsutellen lurkkineet jori ja sen intoileva kaveri. Laittakaa röhkeesti kommenttiakin kehiin silloin tällöin! Kiva kun joku käy.

Ai niin, sana lurkkia ei ole ihan kaikille tuttu. Sitä käytetään verkkovierailusta, jolloin ei jätetä omia äänijälkiä, luetaan vain, mitä muut kirjoittavat. Oppimisympäristöjen opiskelijahistorioita tutkimalla on havaittu, että enimmäkseen ihmiset käyvät lukemassa. Sekin mielenkiintoinen ilmiö pohdittavaksi.

Oletko koko ajan verkossa? Miten sä ehdit tuota kaikkea? Tätä kysyttiin minulta perjantaina Heinolassa, kun esittelin mobiilitiimimme toimintaa ja siinä sivussa hiukkasen blogien ja wikien opetuskäyttöä. Kysymys on esitetty ennenkin ja olen siihen vastannut jollakin tavalla Blogien opetuskäyttöwikissä.

Kysymys on minulle kiusallinen. Kuulen siinä aina kysyjän tekemän vertailun suhteessa itseensä tai suhteessa siihen, mitä oletetaan, että työaikana saadaan aikaan, että mihin työaika riittää. Nyt tulee hyvin henkilökohtainen vuodatus… kuitenkin sellainen, jonka ihan reippain mielin voin jakaa näin julkisesti.

Ilman muuta yli 20 vuoden kokemus maanviljelijänä ja äitinä on antanut rautaista valmennusta asioiden organisointiin. Joskus on pitänyt tehdä vähän enemmän töitä, kuin nyt. Olen luonteeltani yrittäjä… tai maalaisjuntti. Minulla ei ole työaikaa ja muuta aikaa. On vain aikaa. Teen asioita silloin, kun on tekemisen aika. Laiskottelen töiden ääressä, jos on sellainen olo eikä mikään lopullinen takaraja paina päälle (ja tässä suhteessa en ole koskaan mikään enkeli… liuta tekemättömiä töitä, mutta kyllä ne askel kerrallaan valmistuvat, stressiä ei kannata ottaa, maailma ei koskaan tule valmiiksi).

En kykene tekemään ajatusta vaativaa verkkotyötä juuri ollenkaan koululla ja koulun koneilla (joihin ei saa asentaa mitään toimivia juttuja). Olen virittänyt omaan koneeseeni kaikki työtä helpottavat ohjelmat ja oikopolut. Kaikki tiedostoni menevät heti oikeaan kansioon ja kaikki varmuuskopioituvat vaivatta. En käsittele juuri lainkaan papereita. Tulostan ainoastaan oppitunneilla jakamani monisteet, korkeintaan 40 sivua kuukaudessa. Puoleentoista vuoteen en ole ottanut yhtään kalvoa. Jos nyt opettaja laskee vaikka sen ajan, mitä seisoo monistuskoneen edessä ja mitä käyttää papereiden ja kalvojen käsittelyyn ja niiden etsimiseen, niin kuka sitä ihmettelee… ei kukaan, se on normaalia. Mutta hei, siihenkin menee paljon aikaa.

Verkkotyöskentelyssä suuri työ on suunnittelu ja ajatteleminen. Joudun ajamaan autoa yhden työpäivän verran viikossa. Siinä on hyvää aikaa ajatella. Kuuntelen musiikkia, olen luonnossa, uin. Ne kaikki ovat hyviä ajattelutiloja. Parannan maailmaa ystävieni kanssa. Puhuessa oivaltaa asioita, varsinkin, jos voi puhua mistä vain. Vietän kerran viikossa ei-mitään-tekemispäivän. Nukun riittävästi. Olen hiljaa ja kuuntelen hiljaisuutta. En katso teeveetä. En mistään periaatteesta, vaan siksi, että teen tämän vuoden kahta työtä ja aivoni tarvitsevat tyhjää tilaa tai tilaa tyhjentyä.

Juuri tuossa tyttäreni Tuulin kanssa todettiin, että on tyhmiksi muuttuneet yläkoulun opetusohjelmat, vain tunti viikossa valinnaisia eli hänellä kuvista. Tunti??? Saarnasin aika tuohtuneena siitä tyhmyydestä, joka moiseen kätkeytyy. Ajattelun taidot ja oivallukset vaativat sekä kehon liikettä että mielen avaruutta. Parhaiten näitä asioita koulussa tukevat liikunta, musiikki ja kuvis.

Kyse ei ole siitä, miten kauan istuu koneen ääressä ja pinnistelee. Kyse on siitä, että on jotain sanottavaa, on palo, on intoa. Silloin löytää leikiten väylät toteuttaa, tarvittavan ajan ja toteutustavan. Minulle sopii verkko yhdeksi työvälineeksi. Jokaisen opettajan on löydettävä oma juttunsa. Ei kaikista tarvitse tulla tvt-mobiili-opettajia. Väline ei ole ratkaisevaa, vaan se, mitä sillä tehdään. Aikaa on siihen, mitä haluaa. Ja huom. pienten lasten vanhemmilla tärkein ajan investointikohde ei ole työ vaan lapset. Meillä mummoilla on sitten ajan tilaa vaikka verkkopörräilyyn.

Pertti on tehnyt hienon jäsentelyn työssäoppimisen näkökulmasta mobiilioppimisen. Laitoin powerpointit omaksi sivukseen (sivupalkin linkki Mobiilioppiminen). Kommentointi kuvien alla. Tänk juu Pertti!!! Ja mitähän saamme taas aikaan Heinolassa… kunnon jyräyksen